Hylkäsin sitten sähköisen päiväkirjani (ja osin myös itseni) heti alkuun. Mikään ei tuntunutkaan helpolta ääneen lausuttujen sanojen jälkeen. Ei laihdutus, ei kuntoilu, ei kirjoittaminen. Katselin kyllä nojatuolista syyllisenä läppäriäni, mutten rohjennut kertoa epävarmuudestani tai epäonnistumiseni hetkistä. No, nyt voisi todeta että tulipa sitten heti alkuun osoitettua että epäonnistutaan sitä meilläkin, nyt voinkin keskittyä menestymiseen. On aika pyyhkiä rasva- ja sokeritahrat kuluneelta sohvapöydältäni pois ja täyttää asunto herkkujen sijaan elämällä ja tulevaisuudella. Hyvällä tulevaisuudella.

Sanotaan että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Entäpä menestyvän naisen takana, mitä siellä on? Uskoisin, että siellä on yksinkertaistettuna ja lyhennettynä: hyvä verkosto, tieto ja taito (ihan kuten oikeasti jokaisen menestyvän miehenkin takana on... ja se nainen tietysti lisäksi). Ei kuulosta vaativalta tai ylivoimaiselta ollenkaan. Miksi se sitten on joskus niin vaikeaa? Mitä menestyminen edes oikeastaan on?

Minusta ihminen on silloin menestynyt, kun omilla ja toki myös muiden ansioilla on saavuttanut jotain tavoiteltua ja on tyytyväinen omiin suorituksiinsa ja ehkä sitä myöten myös koko omaan elämäänsä. Menestynyt voi toki olla vain elämän jollain tasolla tai suorituksessakin vain jollain tasolla. Laihdutuksessa näin harvoin kuitenkaan on. Se on yleensä "kaikki tai ei mitään" -elämää.
On toki heitä jotka osaavat iloita asiaankuuluvasti jokaisesta pudotetusta kilosta ja useimmat kyllä osaavat, jos asiaa yhtään miettivät. Mutta minulle ei riitä jos läskit roikkuvat kolme kiloa vähempinä tuolin reunalta, jos ne roikkuvat. Onkin siis aika tarkastella mitä odotuksia ja toisaalta, mitä realistisia mahdollisuuksia minulla on saavuttaa unelmakroppani. Mitä olen valmis sen eteen tekemään ja mitä olen valmis muuttamaan elämässäni. Plussat ja miinukset, vahvuudet ja heikkoudet. Elämä ja kuolema. En nyt oikein tiedä miksi noin kirjoitin, mutta jos puhutaan ylipainon vaikutuksista ihmiskehoon, niin kyllähän noinkin voi sanoa. Jos ylipainoa ei nyt ihan kuolemaksi asti olekaan (vielä ainakaan), niin moni on kuitenkin saattanut jo lukea esimerkiksi jatkuvasti koholla olevan insuliinin vaikutuksesta ihmisen muistiin. Mr. Google kertoo mieluusti lisää aiheestä jos joku kiinnostui.

Ruoan vaikutuksesta ihmiseen niin sairastuttavasti kuin parantavasti löytyy myös runsaasti ihan tieteellistäkin tekstiä internetin ihmeellisestä maailmasta. Kokeilla voi erilaisia terveydelle hyväksi havaittuja menetelmiä ja ottaa mukaan myös henkisen taistelun aseet (niitä saa myös netistä) taistelussa terveemmän elämän puolesta. Ja jos terveys ei ole tarpeeksi hyvä motivaattori, kuvahaulla yleensä pääsee samoihin teksteihin käsiksi kuin faktatietoa etsimällä.

Löytyy siis tietoa, kokemuksistaan saa taitoa ja verkostoja löytyy myös netistä, jos lähipiiri ei kannusta tai ei muuten vain halua jakaa kokemuksiaan heille. Yksin ja tiedotta ei kenenkään tarvitse jäädä, menestyksen avaimet ovat siis aina jokaisen omissa käsissä. Se, käyttääkö avaimia vai ei, on jokaisen henkilökohtainen päätös.

Minun piti tarkastella arvojani hyvin tarkkaan, kohtaavatko ne tekojeni kanssa (tai siis toisinpäin oikeastaan). Ja huomasin että näinhän ei ole. Pitikin sitten miettiä, kumpaa tietä haluan kulkea. Haluanko heittää arvomaailmani vai huonot elintapani romukoppaan. Selvitäkseni tästä jatkuvasta eipäsjuupasjojoilusta, oli jomman kumman väistyttävä. Päätin säilyttää arvomaailmani.

Päätöksestä on nyt hyvän aikaa ja toteutuskin on jo menossa. Olen pikkuhiljaa hionut ajatusmaailmaani ja tekojani kohtaamaan toisensa. Nyt olen jo niin pitkällä että uskalsin tännekin kirjoittaa. Miten harjoittelen ja syön, siihen palaan ensi kerralla. 

Kysymys: Onko muuten muilla sama ajatus kuin minulla, että ihmistä tulee todella harjoittaa kokonaisuutena? Pitää huolta vartalosta ja sisäisestä minästä tietysti, mutta yksityiskohtaisemmin sanoisin että huolehtia erikseen kasvot, kropan lihaksisto, aivot, henkisyys, iho, kädet, jalat, ilolihakset, suolisto, hiukset, hampaat, mitä meistä nyt löytyykin. Täydellisyyteen en pyri, sellaista minun geeneilläni ja eletyllä elämällä ei edes saisikaan, mutta haluan että jokainen kohta minussa on huomion arvoinen. Siis oman huomioni. Vähempään en enää halua tyytyä. Eikä se vaadi sekuntielämää ison rahatukon tai puntarin kanssa, vaan riittää että muistaa olevansa kokonaisuus ja antaa silloin tällöin aikaa itselleen ja katsoo mitä syö ja miten liikkuu (että ylipäätään siis liikkuu). Sitä sanotaan, että jos ei itse pysty arvostamaan itseään, eivät muutkaan sitä voi tehdä. Ehkä tuossa on viisautta, jota pitäisi ajatella useammin.

Lähdenkin tästä ylimukavasta nojatuolistani hokemaan peililleni, miten arvokas minäkin olen. Ja lopetan itseni ja muiden vertailun. Än yy tee nyt. Nyt.

 

Sanovat, että ensivaikutelma on tärkein. Kaikkea sitä sanotaankin.

Olen uponneena kuluneeseen, parhaat päivänsä nähneeseen keltaiseen nojatuoliin, jonka syleilyssä olen raapustanut ylös koskettavimmat, mutta myös kylmimmät ajatukseni. 
Päiväkirjani sivut ovat käpristyneet kulmistaan viehättävästi ja yhä kaunis, vanhaa nahkaa matkiva kansi on saanut muutaman punaisen viiniläikän koristeekseen.
Nojatuolin vieressä on kirpparilta löydetty pyöreä pöytä, jonka rustiikkisella pinnalla lepää tyhjä mustepullo ja pullossa sulkakynä. Löytö jostain museosta. Siis ostin sen, en varastanut. Niin hunnigolla tai rohkea en minäkään sentään ole.

Pöydällä on mustepullon lisäksi suuri viinilasi joka on täytetty uhmakkaasti piripintaan, vedellä tällä kertaa. Lasin jättämiä jälkiä pöydällä on kuutisen kappaletta. Hion kyllä pöydän joku päivä. Sinä samana päivänä, kun korjaan nojatuolinkin. Vaikka oikeastaan kyllä vanhojen tavaroiden korjaus tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä. Niiden luonne kun on parhaimmillaan jonkun toisen hylkäämänä, kuhmuisena ja kertomuksia täynnä. Valitettavasti tällaiset huonekalut eivät oikein istu muuhun sisustukseeni ollenkaan. Nojatuoli ja pöytä ovat toisaalta kuitenkin juuri siksi täysin oikealla paikallaan rikkomassa sitä puuduttavaa kurinalaisuutta, jolla olen muun kotini sisustanut. Ne kaksi vanhaa huonekalua ovat olohuoneessani kuin muistilappu jääkaapin ovessa: käytä harkiten, mutta nautiskellen.

Minulla ei olisi aikaa istuskella. Jopa ajatuksenikin pitäisi kiertää tuottavampia kehiä kaiken aikaa. Vaikkakin olen kyllä sitä mieltä, ettei itseään ainakaan voi kehittää ellei ajattele itseään. Ja minähän ajattelen. Ajattelen minua ensi kesänä hoikkana rannalla makaamassa. Urheilun muokkaama kroppa... tai no, kirurgin muotoilemat rinnat, ehkä vatsakin. Siinä ne tisut mielikuvassani törröttävät vakavina aurinkoa kohden ja bikinien yläosa suorastaan huutaa käyneensä aikamatkalla. Joku katsoo minua ja peitän paidalla suloni. Tiedän sen, sillä olen kerran jo kaiken kokenut. Aikaa tästä on tosin vuosia, olin vielä nuori silloin. Nuori äiti.

Kaunis varsinaisesti en ole ollut koskaan. Ehkä joskus joidenkin silmää miellyttänyt, suudeltavat huulet minulla ainakin on ollut. Ja tissit, ne minulla on ollut myös, mutta tosiaan täysin menneessä aikamuodossa. Niin ja keinuvat lanteet ja keimaileva hymy luettakoon hyväkseni myös, niiden esiintuomiseksi minun tarvitsee tosin nykyisin jo ponnistella. 
Mutta ponnistelen kyllä mielelläni, omalle miehelleni. Hän on uskomaton. Olen ehkä noitunut hänet tai jotain, sillä hän näkee minussa aina vain sen prinsessan jonka poimi turvaan syliinsä pahalta maailmalta. Ja vaikken ehkä enää ihan varsinaisesti prinsessasta mene, niin ainakin haluaisin olla upea, vaikka sitten se jo valtikkansa luovuttanut kuningataräiti.
Haluan kerran vielä katsoa peiliin ja viheltää kuvan naiselle, yhtään häpeilemättä. Haluan kävellä vaatekauppaan ja valita vaatteet siitä saamarin alerekistä, jossa koot loppuvat melkein ennenkuin alkavatkaan ja josta en koskaan siis siksi mitään voi valita. Minäkin haluan räpellellä alevaatteita pölyyn tukehtumasillaan ja repiä hulluilla päivillä toisten käsistä sen viimeisen ämmä-koon. Haluan haaveilla seksistä sovituskopissa, enkä voida huonosti liian monista kuvakulmista. Haluan jälleen olla minä. 

Tiedoksi hymähtelijöille ja huumorintajuttomille, kieleni muuttuu valitettavasti huonoina hetkinä ruoskaksi. En ole pelkkää siirappia ja hunajaa, vaan myös päättäväinen soturi.. tai jotain sinnepäin.  Ritari?
Faktat ovat siis tässä: keski-ikäinen äiti-ihminen, painoa on enemmän kuin pitäisi, leikkaukseen menossa kun tämä puoli on kunnossa. Mies on avannut jo aikaa sitten kannusteeksi vaimotilin, jossa plastiikkakirurgille menevä kiitospuoli seisoo ihan konkreettisesti ja kokonaisuudessaan, eikä tästä venyneestä aikataulusta korkoa kuitenkaan mainittavasti kasva. 
Kaikki etenee siis paperilla suunnitelmien mukaan ja helposti. Jokainen laihduttanut kuitenkin tietää, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan tai edes sinnepäin, eikä helppoa ole kuin suun aukominen haarukkaa tai lusikkaa varten. Eikä aina auta sekään, vaikka olisi kuinka kova ja päättäväinen. Jotkut asiat vaan ovat joskus vaikeita.
Tämän enempää en tällä kertaa itsestäni kerro. Eikä sillä edes ole väliä, kuka olen ja mistä tulen tai missä asun ja mitä teen työkseni. Oleellista ei ole myöskään se miten painoni on tullut ja mikä siinä laihdutuksessa on vaikeaa. Jokaisella meillä on omat syymme. Sairaus, laiskuus, nautinnonhalu, kiire, itsensä unohtaminen... Pääasia tässä blogissa on se, miten edistyn ja millaisia ajatuksia tämä koko vaikeahko yhtälö ikääntymisestä ja kehonmuokkauksesta itsessäni herättää. 

Leikkaukset ovat nykypäivää ja jokaisella on niistä mielipiteensä. Ymmärrän myös vastakarvaan silittelyt asian suhteen ja jos vartaloni olisi muovailuvahaa, en harkitsisi leikkausta itsekään. Nukutus pelottaa, kivut ovat helvetillisiä, paraneminen kestää ja rahaakin menee tuhottomasti. En kuitenkaan ole vielä valmis vanhenemaan ns. arvokkaasti, koska elämä ei siihen ole mahdollisuutta antanut. Haluan puhaltaa vielä kerran henkiin hehkeän minän, ennenkuin annan tilaa sille vanhalle mukavalle rouvalle, joka jo ajoittain käväisee peilini kautta vieraisilla.
Olen jo vuosia asiaa venyttänyt eteenpäin, mutta koska silikonien vaihto tai poisto on ajankohtaista nyt, n y t, en voi olla hyödyntämättä tilaisuutta kokonaisuutena. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo tai yksinkertainen, eikä helpoin perustein päiväkirjaan ruksattu.Tuskin monikaan ikäiseni nainen päätöstä arkailematta julistaa... ainakaan silloin, jos ympärillä on ihania ja rakastavia ystäviä, joiden mielestä olohuoneeni on parhaimmillaan kun olen valloittanut hymyillen ilmeisesti niin kovin näköiseni keltaisen ja kuluneen nojatuolin. 
Kyse onkin siitä, että he eivät näe tuolissa istuessani maksimekkoni alla olevia silkkisukkia tai puuttuvia alushousuja. 

Niitä rintaliivejä kun ei voi v i e l ä jättää pois, vaikka haluaisinkin.