Sanovat, että ensivaikutelma on tärkein. Kaikkea sitä sanotaankin.

Olen uponneena kuluneeseen, parhaat päivänsä nähneeseen keltaiseen nojatuoliin, jonka syleilyssä olen raapustanut ylös koskettavimmat, mutta myös kylmimmät ajatukseni. 
Päiväkirjani sivut ovat käpristyneet kulmistaan viehättävästi ja yhä kaunis, vanhaa nahkaa matkiva kansi on saanut muutaman punaisen viiniläikän koristeekseen.
Nojatuolin vieressä on kirpparilta löydetty pyöreä pöytä, jonka rustiikkisella pinnalla lepää tyhjä mustepullo ja pullossa sulkakynä. Löytö jostain museosta. Siis ostin sen, en varastanut. Niin hunnigolla tai rohkea en minäkään sentään ole.

Pöydällä on mustepullon lisäksi suuri viinilasi joka on täytetty uhmakkaasti piripintaan, vedellä tällä kertaa. Lasin jättämiä jälkiä pöydällä on kuutisen kappaletta. Hion kyllä pöydän joku päivä. Sinä samana päivänä, kun korjaan nojatuolinkin. Vaikka oikeastaan kyllä vanhojen tavaroiden korjaus tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä. Niiden luonne kun on parhaimmillaan jonkun toisen hylkäämänä, kuhmuisena ja kertomuksia täynnä. Valitettavasti tällaiset huonekalut eivät oikein istu muuhun sisustukseeni ollenkaan. Nojatuoli ja pöytä ovat toisaalta kuitenkin juuri siksi täysin oikealla paikallaan rikkomassa sitä puuduttavaa kurinalaisuutta, jolla olen muun kotini sisustanut. Ne kaksi vanhaa huonekalua ovat olohuoneessani kuin muistilappu jääkaapin ovessa: käytä harkiten, mutta nautiskellen.

Minulla ei olisi aikaa istuskella. Jopa ajatuksenikin pitäisi kiertää tuottavampia kehiä kaiken aikaa. Vaikkakin olen kyllä sitä mieltä, ettei itseään ainakaan voi kehittää ellei ajattele itseään. Ja minähän ajattelen. Ajattelen minua ensi kesänä hoikkana rannalla makaamassa. Urheilun muokkaama kroppa... tai no, kirurgin muotoilemat rinnat, ehkä vatsakin. Siinä ne tisut mielikuvassani törröttävät vakavina aurinkoa kohden ja bikinien yläosa suorastaan huutaa käyneensä aikamatkalla. Joku katsoo minua ja peitän paidalla suloni. Tiedän sen, sillä olen kerran jo kaiken kokenut. Aikaa tästä on tosin vuosia, olin vielä nuori silloin. Nuori äiti.

Kaunis varsinaisesti en ole ollut koskaan. Ehkä joskus joidenkin silmää miellyttänyt, suudeltavat huulet minulla ainakin on ollut. Ja tissit, ne minulla on ollut myös, mutta tosiaan täysin menneessä aikamuodossa. Niin ja keinuvat lanteet ja keimaileva hymy luettakoon hyväkseni myös, niiden esiintuomiseksi minun tarvitsee tosin nykyisin jo ponnistella. 
Mutta ponnistelen kyllä mielelläni, omalle miehelleni. Hän on uskomaton. Olen ehkä noitunut hänet tai jotain, sillä hän näkee minussa aina vain sen prinsessan jonka poimi turvaan syliinsä pahalta maailmalta. Ja vaikken ehkä enää ihan varsinaisesti prinsessasta mene, niin ainakin haluaisin olla upea, vaikka sitten se jo valtikkansa luovuttanut kuningataräiti.
Haluan kerran vielä katsoa peiliin ja viheltää kuvan naiselle, yhtään häpeilemättä. Haluan kävellä vaatekauppaan ja valita vaatteet siitä saamarin alerekistä, jossa koot loppuvat melkein ennenkuin alkavatkaan ja josta en koskaan siis siksi mitään voi valita. Minäkin haluan räpellellä alevaatteita pölyyn tukehtumasillaan ja repiä hulluilla päivillä toisten käsistä sen viimeisen ämmä-koon. Haluan haaveilla seksistä sovituskopissa, enkä voida huonosti liian monista kuvakulmista. Haluan jälleen olla minä. 

Tiedoksi hymähtelijöille ja huumorintajuttomille, kieleni muuttuu valitettavasti huonoina hetkinä ruoskaksi. En ole pelkkää siirappia ja hunajaa, vaan myös päättäväinen soturi.. tai jotain sinnepäin.  Ritari?
Faktat ovat siis tässä: keski-ikäinen äiti-ihminen, painoa on enemmän kuin pitäisi, leikkaukseen menossa kun tämä puoli on kunnossa. Mies on avannut jo aikaa sitten kannusteeksi vaimotilin, jossa plastiikkakirurgille menevä kiitospuoli seisoo ihan konkreettisesti ja kokonaisuudessaan, eikä tästä venyneestä aikataulusta korkoa kuitenkaan mainittavasti kasva. 
Kaikki etenee siis paperilla suunnitelmien mukaan ja helposti. Jokainen laihduttanut kuitenkin tietää, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan tai edes sinnepäin, eikä helppoa ole kuin suun aukominen haarukkaa tai lusikkaa varten. Eikä aina auta sekään, vaikka olisi kuinka kova ja päättäväinen. Jotkut asiat vaan ovat joskus vaikeita.
Tämän enempää en tällä kertaa itsestäni kerro. Eikä sillä edes ole väliä, kuka olen ja mistä tulen tai missä asun ja mitä teen työkseni. Oleellista ei ole myöskään se miten painoni on tullut ja mikä siinä laihdutuksessa on vaikeaa. Jokaisella meillä on omat syymme. Sairaus, laiskuus, nautinnonhalu, kiire, itsensä unohtaminen... Pääasia tässä blogissa on se, miten edistyn ja millaisia ajatuksia tämä koko vaikeahko yhtälö ikääntymisestä ja kehonmuokkauksesta itsessäni herättää. 

Leikkaukset ovat nykypäivää ja jokaisella on niistä mielipiteensä. Ymmärrän myös vastakarvaan silittelyt asian suhteen ja jos vartaloni olisi muovailuvahaa, en harkitsisi leikkausta itsekään. Nukutus pelottaa, kivut ovat helvetillisiä, paraneminen kestää ja rahaakin menee tuhottomasti. En kuitenkaan ole vielä valmis vanhenemaan ns. arvokkaasti, koska elämä ei siihen ole mahdollisuutta antanut. Haluan puhaltaa vielä kerran henkiin hehkeän minän, ennenkuin annan tilaa sille vanhalle mukavalle rouvalle, joka jo ajoittain käväisee peilini kautta vieraisilla.
Olen jo vuosia asiaa venyttänyt eteenpäin, mutta koska silikonien vaihto tai poisto on ajankohtaista nyt, n y t, en voi olla hyödyntämättä tilaisuutta kokonaisuutena. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo tai yksinkertainen, eikä helpoin perustein päiväkirjaan ruksattu.Tuskin monikaan ikäiseni nainen päätöstä arkailematta julistaa... ainakaan silloin, jos ympärillä on ihania ja rakastavia ystäviä, joiden mielestä olohuoneeni on parhaimmillaan kun olen valloittanut hymyillen ilmeisesti niin kovin näköiseni keltaisen ja kuluneen nojatuolin. 
Kyse onkin siitä, että he eivät näe tuolissa istuessani maksimekkoni alla olevia silkkisukkia tai puuttuvia alushousuja. 

Niitä rintaliivejä kun ei voi v i e l ä jättää pois, vaikka haluaisinkin.